Suuret nälkävuodet 1866-88

 

Suuret nälkävuodet vuosina 1866–1868 oli Suomen viimeisin laajamittainen nälänhätä. Se oli tuhoisa väestökatastrofi, sillä se tappoi kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. Vain suuret kuolonvuodet 1695–1697 tiedetään vielä tuhoisammaksi

 

Vuoden 1866 kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin, peruna ja juurekset mätänivät peltoon, syysviljat jäivät kylvämättä. Kun ruokavarastot loppuivat, oli suurien väkijoukkojen lähdettävä Pohjois-Suomesta ja Itä-Suomesta kerjuulle pysyäkseen hengissä.

Seuraava talvi oli ankara ja kevät tuli myöhässä. Esimerkiksi Helsingin toukokuun keskilämpötila oli +1,8 astetta, kun se oli normaalisti kymmenen asteen vaiheilla. Toukokuussa olivat järvet jäässä Etelä-Suomessa ja pellot paksujen lumikinosten peittäminä. Talvi kesti kesäkuun puoleen väliin saakka.

 

Kylmä ja sateinen kesä myöhästytti viljan kypsymisen. Elokuun lopussa ja syyskuun alussa tuli kovia yöhalloja, mitkä tekivät viimeisestäkin toivosta lopun. Vuoden sato ei riittänyt siemenviljaksikaan. Karjaa teurastettiin runsaasti rehun puutteen vuoksi ja ruuaksi. Perunasato epäonnistui.

 

Talvi tuli aikaisin, sen vuoksi viljalaivat jäivät vieraisiin satamiin. Venäjä, Ruotsin ja muiden maiden avustukset olivat vähäisiä. Syksyllä ihmisiä alkoi kuolla tuhansittain. Satakunta, Häme, Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala kärsivät pahiten – jopa 20% väestöstä menehtyi. Kuolema ei useimmissa tapauksissa tullut nälän kautta, vaan kuolleet olivat usein niitä, jotka olivat menneet kaupunkeihin etsimään ruokaa ja sairastuivat siellä tilapäismajoituksessa tauteihin. Kulkutaudit levisivät ympäri maan, tuhoten nälkiintyneitä ihmisiä laumoittain.

 

Vuoden 1868  alussa hätä oli suurimmillaan. Tammikuussa kuoli 8000 henkeä, helmikuussa 9400 henkeä, maaliskuussa 14 500 henkeä, huhtikuussa 20 600 henkeä, toukokuussa 25 200 henkeä. Vuoden aikana kuoli yhteensä 137 700 henkeä.

 

Katastrofi vaikutti pahiten Kuopion, Vaasan ja Oulun lääniin sekä Turun ja Porin lääninpohjoisosaan (Satakuntaan).